Kaunotar ystäväni lähti ikuisuuteen

Karvainen ystäväin ja monivuotinen hoitokoirani, ihmisen turhamaisuuden, epäeettisen kasvatustyön tai minkä lie välinpitämättömyyden uhri mutta ennen kaikkea lojaali, rakkauden täyteinen, rakastettu, lumoavan lempeä ja suloinen pieni, viaton olento ja perheen ydinjäsen - koira - ihmisen vilpittömin seuralainen, Nelli pieni prinsessa siirtyi juuri äsken ajasta ikuisuuteen.



Perinnöllisen sairauden aiheuttamat tuskat ja siitä aikojen saatossa pahenneet pelkotilat ei enää pientä ystävääni kiusaa.


Vaan tyhjyys ammottaa perheessä, jonka ensimmäinen koira Nelli rakas oli. Teini-ikäisen tytön viimeinen yhdysside pois menneeseen isään on poissa. Tähtiverhon taakse siirtynyt.


Perheen äidin suunnaton ikävä ensimmäisen karvaisen lapsosen perään on murskaava.


Koirasiskon Vilman jatkuva kaveri ja lauman jäsen on huokaissut viimeisen hengenvetonsa. Niin paljon lempeää rakkautta katosi hetkessä pois - aivan liian varhain.


Jää hyvästi pikkuinen. Olit niin suunnattoman rakas meille kaikille.

Tuskien taival jatkuu mutta niin jatkuu myös elämä

Edelleen on suruni murskaavan suuri mutta olen pakottanut itseni katsomaan eteenpäin. En voi pysähtyä hetkeen, jolloin jouduin hyvästelemään rakkaani viimeisen kerran. Se ei ole terveellistä. Niin tuskaiselta kuin tämän blogin uudistus tuntuikin koin, että minun on pakko tehdä se, jotta voin jatkaa eteenpäin. Lucan uurna muistuttaa toki vielä siitä hetkestä tuolla keittiön pöydällä. Kun en ole kyennyt sitä maan uumeniin hautaamaan vieläkään. Sekään ei ole terveellistä. Jotenkin vaan koen, että jos hautaan sen niin olen kääntänyt lopullisesti selkäni tuolle pikku nellerolleni. Oikeastaan järjellä ajateltuna sillä ei ole väliä. Uurnassa on vain Lucan tuhkat. Ei siellä ole Luca itse. Luca on ihan muualla. Sydämmeeni ikuisesti tallennettuna. Miksi sitten koen asian niin vaikeaksi. On ihan hölmöä takertua johonkin uurnaan, niin kuin se tekisi Lucan vielä olevaksi. Sillä todellakaan Lucaa ei ole. Vaan kunhan on juhannus eletty ehkä jaksan viedä Lucan uurnan paikalle mökkimme pihaidan kupeeseen angervopensaitten viereen, jossa jo iso luonnonkivi odottaa. Se on vähän erillään muista eläinhaudoistamme ja hyvä niin. Siitä tulkoon minulle erityinen muistelupaikka. Olihan Luca aika erityinen yksilökin.

Vaan nyt on nelleroitten aika lopullisesti ohi. Mikään ei ole ikuista. Eivät nellerotkaan. Tästä päivästä lähtien tämä on Ljuban blogi. Viipurilaisen ihanuuden, josta saan joka päivä olla kiitollinen.

Kulkekaamme eteenpäin elämän polkua. Ljuba ansaitsee saada elää elämäänsä kodissa, jossa hänen olemisensa ja hyvinvointinsa on etusijalla. Ei niin, että emäntä elää menneisyydessä, joka ei tule takaisin vaan niin, että emäntä elää tässä päivässä tämän rakkaan kanssakulkijansa rinnalla.


Ljuban talviturkki lensi Hannusjärveen pari viikkoa sitten


Kävimme kävelemässä luonnonkauniilla Lasilaakson luonnonsuojelualueella jokunen päivä sitten.


Kopparnäsissa olimme lintuja ihailemassa.


Herkkkujahan sieltäkin löytyi.


Jotakin pikku eliötä ihmettelemässä mökin pihalla.


Uudelleen trimmattuna viikko sitten ja Fagervikin paviljonkisaaressa.


Siellä on komeat kalliot järven rantaa pitkin menevän polun varrella.

Viimeiset jäähyväiset Lucalle

Juuri nyt antaisin mitä vaan saadakseni tuntea tuon pörröisen olennon, minun oman pikku Nelleron, lämpimän kehon vierelläni sängyssä. Käpertyneenä tiukasti kainalooni. On kuin tämä tarve olisi fyysinen kipu. Mutta tyhjää vaan käteni hamuaa.

Tänään hain Lucan tuhkauurnan kotiin. Se oli raskas reissu. Koko ensi päivien kipu ja tuska tuli tulvien päälleni kuin hyökyaalto. Teinkö oikein aatellessani, että Lucan pitää päästä rauhaan? Pääni on räjähtämispisteessä. Koskaan en kyennyt kuvittelemaan kuinka suuren tyhjyyden Luca jättäisi jälkeensä. Luca oli vaativa mutta samalla suuri persoona. Luca otti ison tilan. Nyt se tila ammottaa tyhjyyttään. Vaikka välillä tuntui, että lamaannus helpottaa niin nyt se kolahti päälle kuin rautakahle uudestaan.

Niin paljon asioita yhdessä koettiin. Hyviä ja vähemmän hyviä käänteitä. Nämä vuodet Lucan kanssa ovat kulkeneet koko päivän kuin filminauha päässäni.

Ljuba on niin itsenäinen. Ei hakeudu kainaloon samalla tavalla. Se on pyydettävä sinne. Muuten Ljuba kyllä pysyttelee tiukasti lähistöllä ulkoillessamme (yhtä episoodia lukuunottamatta). Ihan kuin se ei uskaltaisi jättää minua näköpiiristä. Vai onko sekin masentunut? Toivottavasti ei.


Hetken aikaa pidän uurnaa kotona ja kuljen mielessäni muistojen polkuja


Viimeiset jäähyväiset rakkaalleni

Till Lucas minne