maanantai 16. helmikuuta 2009

Pinkit kuninkaalliset kekkerit ystävyyden kunniaksi

Kuullostaako kummalliselta? No minäpä selitän.

Eilen iltapäivällä olimme saaneet kutsun tuonne naapurustoon ystäväni Puudelitädin ja hänen ylhäisyyksiensä luokse viettämään sekä ystävänpäivää että kuningatar Olgan tulevia 15-vuotis syntymäpäiviä. Niin ja tietenkin siellä hovia pitää myös jo murkkuikään ehtinyt Säde prinsessakin.

Kyllä vaan. Nämä ovat ihan oikeita kuninkaallisia. Siis koiramaailmaperspektiivistä katsottuna.

Onhan minullakin kuninkaallinen täällä kotona, joskin olen syvästi alkanut epäilemään, että jossakin kohtaa rahvas on lisännyt panoksensa peliin hänen kohdallansa sillä kuningatarmainen käytös on alkanut pahemman kerran rapisemaan pois. Voipi olla, että hovinarrini vaikutus on ollut epäsuotuisa rouva kuningattaren imagolle.

Mukana oli myös rakas ystäväni seuraavasta rapusta. Kyseessä on siis jälleen yksi kuninkaallista hovia palveleva naisihminen. Toisin sanoen prinsessa Nellin hovineiti Ruut. Nellille on tuo titteli itseoikeutetusti suotu siksi, että verrattuna hurmurisiskoonsa Vilmaan, joka on sellainen hyvä jätkä, hän suorastaan hehkuu hienostunutta herkkyyttä kuten prinsessa Ruusunen konsanaan.
Kovin oli siis kuninkaallista meininkiä.

No miksi sitten pinkit juhlat? No paitsi, että pinkki on juuri prinsessojen väri, niin katsokaa nyt vaan juhlista otettuja kuvia niin ymmärrätte yhtälön.

Photobucket
Tässäpä on itse kuningatar Olga pinkki ruusuke päässään ja hänen taustallaan näkyy pinkki unelma, eli prinsessavuode.
Olga käskee kuvassa palvelijaansa Puudelitätiä kiirehtimään tarjoilun kanssa.

Photobucket
Tässä ovat molemmat kuninkaalliset yhteiskuvassa ja polvillaan nöyrästi heidän palvelijansa Puudelitäti asiaankuuluvasti pinkkiin sonnustautuneena. Murkkuikäisen neitokaisen röyhkeydellään Säde neiti on ominut Olgan Ruutilta saaman söpön synttärilahjan itselleen. Kylläpä tuo majava läpsyhäntä iltapäivän mittaan kyytiä saikin.

Photobucket
Itse päädyin viemään Olgalle arvoisensa kakun, jonka olin tehnyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti sopivaksi kuninkaallisen herkälle ruuansulatukselle. Mahtaisiko kakku maistua ah niin nirsolle pikku prinsessallekin? Ainakin Olga rouva tiesi siltä istumalta kun jalkani sain oven sisäpuolelle kenelle kakku oli tarkoitettu ja jakelikin minulle merkitseviä katseita pitkin iltapäivää kun oma palvelijansa ei riittävän nopeasti kattanut kuninkaallista pöytää esille.

Photobucket
Ensin mentiin kuitenkin Säde neidin kanssa pihalle tupakan mittaiselle ruokahalun keräämistauolle.

Photobucket
Sitten otettiin pieni prinsessamainen keikistelytuokio, jotta vierailijoiden huomio ei liian pitkäksi ajaksi kiinnittyisi pelkästään Olga rouvan arvokkaaseen persoonaan.

Photobucket
Vihdoinkin palvelusneiti sai aikaiseksi kattaa kuninkaalliset piknikit esille ja herkuttelu saattoi alkaa. Tovin oli jo Olga rouva ehtinyt harmitella, ettei kunnon palvelusväkeä enää nykyään tahdo mistään löytyä.
Hieman epäilevästi myös Säde prinsessa tutustuu tarjoiluun.

Photobucket
Hetken päästä nirso pikku prinsessa päätti, että tämä kuninkaallinen kakku oli kuitenkin riittävän ylellinen hänenkin hienostuneelle makuaistille ja niinpä kakusta alkoi koristeet kuoriutumaan mustakutrien hentoihin leukoihin heti alkajaisiksi.

Photobucket
Vielä hetken päästä pinkkipukeinen Puudelitäti hienonsi siivun kakkua ja syötteli sitä ylhäisyyksillensä vuoronperään, sillä Olga rouvan mielestä se ei ollut ollenkaan sopivaa, että herkut vietiin pois nenän alta liian aikaisin.

Photobucket
Vasta kuninkaallisen tarjoilun päätyttyä saivat vierailijat ja palvelusneiti armollisesti asettua omaan herkkupöytäänsä nauttimaan herkullista ja pinkkiä sydänkakkua ...

Photobucket
... kauniiden pinkkien tulppaanien ...

Photobucket
... sekä pehmeän pinkin valon hehkussa.

Tietenkin asiakseen katsoi prinsessa Säde, pinkeissä korvasuojuksissaan,
Photobucket
... istua pöydässä mukana seuraamassa, että vierailijat käyttäytyivät kuten arvokkailla kuninkaallisilla kutsuilla kuuluukin käyttäytyä.

Esitänkin siis nöyrimmät kiitokseni Kuningattarelle, Prinsessalle ja heidän Palvelijalleen siitä, että meidät Ruutin kanssa kelpuutettiin näihin hienostuneisiin ja miellyttäviin juhliin mukaan.

Noh Ruutin toki ymmärrän, sillä onhan hän osa aidon prinsessan hovia mutta että minäkin...

Vaan jospa ei ole Olga rouvan jo jokseenkin huonokuuloisiin korviin kantautunut epäilys, siitä että Ljuba ehkei sittenkään ole ihan puhdasta kuninkaallista verta.

PS. Älkää tekään, rakkaat lukijamme, asiaa paljastako.

torstai 12. helmikuuta 2009

Hyvää ystävänpäivää vaan itsekullekin

Ystävän tunnistaa aina...vai tunnistaako?

Koira on ihmisen paras ystävä. Niinhän sanotaan. Vaan lehtien sivut ovat pullollaan eläinrääkkäystapauksia.
Miksi me ihmiset emme voi tunnistaa ystävää? Sillä kukapa jättäisi ystävänsä vailla vettä kuraiseen tarhaan kuukaudesta toiseen ja syöttäisi tälle pilaantuneita teurasjätteitä niin, että tämä ripuloisi ja pikkuhiljaa riutuisi sellaiseen kuntoon, että kuula kalloon on ainoa mahdollisuus lievennykseen.
Mitenkähän viranomaiset katsoisivat asiaa jos kyseessä olisi tällä tavalla pidetty ihmisryhmä jossakin? Kävisikö sanomassa vaan: "So so. Nyt pitää näitten ihmisten oloja kyllä parannella ja vettä pitää niillä olla juotavanaan sekä niiden määrää vähentää." Kuukausienko päästä käytäisiin tarkistamassa onko huomautuksesta otettu vaari ja sitten ammuttaisi pahimmassa kunnossa olevat yksilöt ja annettaisiin muutaman vuoden ihmispitokielto ja ehdollista vankeutta?

Viittaan nyt Ylöjärveläisen kennelinpitäjän tapaukseen

Koskahan se aika tulee kun eläinten oikeuksista aletaan tässä maassa toden teolla huolehtimaan?
Räikeän eriarvoisia ovat koirat Suomessa mutta pitää varmasti iloita siitä, että suurin osa kai lienee kuitenkin rakastettuja ja hyvin hoidettuja sekä onnellisia lemmikkejä.

Jätän teidät elämäänsä tyytyväisten koirien kuvien kera odottelemaan tulevaa ystävänpäivää.

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Niin jotta...

Photobucket
... tai ainakin pitäisi tunnistaa!

Vierailevana tähtenä tällä kertaa oli Romeo snautseripoika, alias Romppelsson.

lauantai 31. tammikuuta 2009

Ollappa koira

Retoorinen kysymys. Asiaan liittyy monia puolia.

Toisaalta miten kivaa olisi elää koiran yksinkertaista elämää missä hajut, liike ja maut sekä silkka elämänilosta juokseminen on se mikä elämästä tekee elämisen arvoisen. Sataa tai paistaa. Ihan sama. Kyetä innostumaan hetkessä leikistä tai metsään pääsystä niin, ettei tahdo nahoissaan pysyä. Innostua uusien temppujen opettelemisesta pelkällä nami- ja kehupalkalla ja olla siitä tyytyväinen. Nukkua pitkiä toveja pitkin päivää täysin rentona. Olla niin täpinöissään ja kaikki aistit viimeisen päälle pingottuneena kun ulos ja luontoon pääsee. Rakastaa perhettään ehdoitta ja olla joka päivä yhtä riemastunut omistajan palatessa töistä kotiin. Olla rakastettu ja saada kaikki tarpeensa täytettyä vain siksi, että on maailman paras koira.

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket


Vaan olisiko oikeasti kivaa olla vaan jokin esine, jota ihminen muokkailee omien joskus hyvinkin kummallisten mieltymystensä näköiseksi?
Kärsiä hengenahdistuksesta kun on niin lättänä kuono, ettei kuulu kuin pihinää kurkusta joka hengenvedolla ja välillä vaan siksi pyörtyillä? Kärsiä nivelten vajavuudesta aiheutuvista kiputiloista kun pitää olla niin vääntynyt luusto ihan siksi, että joku ihmisryhmä sattuu sellaisesta tykkäämään? Omistaa niin pitkä selkä ja jalantyngät että kaikenlaista kiipeilyä pitää varoa, ettei selkä mene rikki siksi kun porukka tykkää tällaisesta? Omistaa niin muhkea turkki että liikkuminen on hankalaa kun se on sellainen muotikärpänen ja ajan henkeä on seurattava? Olla monta kertaa ihan liian pienirunkoinen siihen nahkamäärään mitä päällään kantaa kun se sattuu eräitä miellyttämään vaikka on jatkuvia iho-ongelmiakin? Olla selkävikainen ihan rotumääritelmältään ja joutua automaattisesti piikille jos sattuu terveselkäinen olemaan, elikkä selän kummallinen karvajuova puuttuu? Kärsiä epilepsiasta, aineenvaihduntahäiriöistä, rakennevioista, allergioista, autoimmuunisairauksista, synnynnäisistä sydänvioista, silmäsairauksista, heikkohermoisuudesta siksi, että rotumääritelmää pitää noudattaa ja täten käytetään omasta porukasta lisääntymiseen vain niitä, jotka nämä ulkoiset kriteerit täyttävät? Olisiko kivaa elää tuskissa kun takaraivo on niin lättänä ettei sinne mahdu edes aivot?
Yleensäkin miltä tuntuisi olla koira ja joutua toimimaan pentukoneena siksi, että se on jollekin kannattavaa kauppaa? Elää elämänsä pienessä häkissä paitsi silloin kun joutuu puunattavaksi ja kävelemään ringissä pitkin kehää ja joku ventovieras käy kopeloimassa ja arvioimassa omaa olemusta?
Olisiko hienoa syntyä sukusiitoksen tuloksena ja omata niin köyhä geeniperimä, että kaikki infektiosairaudet pääsevät rellestämään omassa kehossa vapaasti?
Olisiko kivaa istua kytkettynä ketjuun päivästä toiseen vailla seuraa ja pelkkiä jäteruokia syöden kaikilla ilmoilla?
Olisiko kivaa joutua kadulle perheensä luota vain siksi, että ei enää ole ihan nuori ja olla ilkeämielisten ihmisten armoilla roskiksia tonkien elantonsa eteen?

Jos elämäni koirana olisi ensimmäisen kappaleen kaltainen enkä kantaisi painolastina kaikenlaisia perinnöllisiä vikoja olisi vastaukseni KYLLÄ.

Vaan vastaukseni on pakko olla EI, sillä koirabisnes on niin julmaa, välinpitämätöntä ja omaa etua tavoittelevaa peliä nykyään, että ei todellakaan ole hyvä olla koira tämän päivän maailmassa.

Eikä kylläkään mikään muukaan ihmisen jalostusvimman ja tehotuotantoahneuden kohteeksi joutunut elävä olento.

Mutta uskallan toivoa, että painolastistaan huolimatta minun koirani saavat elää koiranarvoista elämää ja olla onnellisia siihen asti kun se on mahdollista ilman tuskia. Toivon myös, että kun se päivä tulee eteen jolloin näin ei enää ole osaan tehdä oikean ratkaisun asiassa siitäkin huolimatta, että se kipu on yksi pahimmista sisäisistä tuskista kun rakkaan karvaisen kanssakulkijansa joutuu lopullisesti hyvästelemään. Sekään asia kun ei ole aina mikään yksioikoinen pulma. On niin pakko punnita plussia ja miinuksia koiran jokapäiväisestä elämästä.

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

TV:stä tullut ohjelma 'sairaaksi jalostettu' (http://ohjelmat.yle.fi/ykkosdokumentti/sairaaksi_jalostettu ) sai taas miettimään ja punnitsemaan uudestaan omat arvonsa koirarakkaana ihmisenä.
Olen jo oikeastaan aiemmin sanoutunut irti koiranjalostusmaailmasta vaikka minulla tuo rotukoira onkin. En kuulu lagottokerhoon enkä kennelliittoon. Sen sijaan kuulun Pelastakaa Koira yhdistykseen.
Tuskin toista kuitenkaan minulle tulee. Rotukoiraa siis.
Tähän toki vaikuttaa sellainenkin periaatteellinen näkemys, etten halua olla osallisena uusien koirien varta vasten teettämiseen maailmassa, jossa kaduilla asustelee yksin ja hylättyinä tuhansia ja taas tuhansia kodittomia koiria.

Tälläkin reviirillä seikkailee yksi entinen koditon ja nykyinen 'maailman paras' koira.

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Photobucket

Toki on pakko myöntää, että en ole ihan mieltymysvapaa itsekään koirien ulkoisen olemuksen suhteen. Keskikokoiset, luppakorvaiset ja pörröiset ovat kyllä sydäntä lähinnä ja toki monet rotukoirat ovat erinomaisen suloisia olentoja, kuten tänään tapaamamme 'luomu' villakoirakin. Oli vaan niin luonnonmukaisen näköinen, että ihan sydän ilakoi. Juuri tämän näköisenä ovat villakoiratkin parhaimmillaan.

Photobucket

Photobucket

Ymmärtäähän tuon ihastumiseni kun katsoo omaa linssiludettani, joka kuvaan änkesi mukaan.

Vaan kylläpä seropini yhtä lailla vastaa ihannettani myös ulkoisesti, joten sekään kriteeri ei omalta kohdaltani painotu yksinomaan jonkun rotumääritelmän luomaan pikkutarkkaan ja kapeaan kenttään.

Photobucket

Rotukoira ja rescue kiittää ja kuittaa...

lauantai 24. tammikuuta 2009

Nellerot ulkoilemassa

Tässä on nyt kuvia vähän yli viikon ajalta ja siksi niissä maiseman ulkonäkökin muuttu radikaalisti.

On kuitenkin kiva nähdä miten äkkiä voi luonto muuttua näin talvellakin, joten tulkoot vaan tänne vanhempiakin otoksia. Tähän päivään me sitten kuitenkin päädytään.

Töissä menee kivasti mutta edessä oleva tentti stressaa kyllä ja ne vielä tekemättömät kirjalliset tehtävät, joita on runsaasti.

Photobucket
O-ou! Tämä ilme ennakoi tulevaa.

Photobucket
Ja sitten mentiin taas!

Photobucket
Nyt, senkin pirulainen, tämä kostetaan!

Photobucket
Vaan eipä se Ljuba kauaa viitsi riekkua kun muutakin puuhaa on.

Photobucket
Kerran per lenkki on tätä yhteisravaamista.

Photobucket
Hajut, lumenkin alta, ovat ne mielenkiintoisimmat asiat kun metsässä ollaan.

Photobucket
Sinnekö se tyttö taas katosi, metsän uumeniin?

Photobucket
Mä mihkään kadonnut! Tässä olen koko ajan norkoillut.

Photobucket
Vaan kyllä voitais jo eteenpäin mennä. Ihan varmaana jossakin tuolla joku pitkäkorva loikkii.

Photobucket
Onkohan tästä sellainen mennyt? Haistellaanpa tarkkaan.

Photobucket
Heiii! Tulkaa jo! Mä meen nyt.

Photobucket
Ai että joulukorttitausta? No seistään nyt sitten tässä.

Photobucket
Suvisaariston jäällä ollaan...

Photobucket
... ja kevyesti nousee jalka.

Photobucket
Mamsii, mihin se meidän lankkupolku on kadonnut? Onkos sen joku varastanut?

Photobucket
Tuttavuutta tekemässä paikallisen asukin kanssa kanavalla.

Photobucket
Kovasti riitti juttua puolin ja toisin.

kunnes...

Photobucket
Oho!

Photobucket
Nyt otti ohraleipä. Iiks! Mä liukastuin.

Photobucket
Äkkiä pois. Apuaa!

Photobucket
No kävikö vähän nolosti?

Että sellaisia seikkailuita me tällä kertaa ollaan tehty. Eikä olla kertaakaan eksytty muuten.