Sininen kollaasi - eräissä blogeissa kiertävä värikollaasileikki

Kun tämä on koirablogi niin myös kollaasini on koiramainen. Oikeastaan tämä on isänmaallisesti sinivalkoinen kollaasi.

Samalla voidaan todeta, että Ljuba, jonka kuninkaallisesta verestä on joitakin epäilyksiä, sillä eihän kuninkaalliset kieltänsä vähän väliä roikottele suunsa ulkopuolella, kuitenkin harrastaa taidelajia nimeltään lumibaletti ja balettihan kyllä soveltuu kuninkaalliseenkin tyyliin.

Lumiset lenkit

Paitsi, että rakas Luca lagottoni on vaihtanut isomman vaihteen päälle mitä tulee hänen harrastukseensa 'kuinka mamsin hermoja kiristellään' ei ole ihmeempiä tapahtunut.
Tämä uusin älyttömyysjakso esiintyy siten, että alkaa riipivä kitinä, marina ja ulina konsertti siltä istumalta kun palaudun töistä kotiin siihen asti kunnes ollaan ovesta ulkona monenlaisen kommervenkin jälkeen. Tähän sisältyy jäähyhuoneessa odottelua kunnes marinat loppuu, ovi auki ja marina jatkuu, uutta odottelua, ovi auki ja taas kiinni ensimmäisestä piipityksestä, useita kertoja kunnes vihdoinkin päästään niin pitkälle että voidaan kulkea ovesta ulos hiljaisuudessa. Vaan kun tätä on nyt vallinnut yli kuukauden, jolloin olen yrittänyt muutenkin esiintyä Lucaa kohtaan hyvin neutraalisti ja en ole antanut sille hirveästi ylimääräistä huomiota mutta sama marina on alkanut esiintymään myös silloinkin kun ollaan menossa ulos aamu- taikka iltalenkille niin en ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että tällä jäähyhuone- ja huomioimattomuusmetodilla tullaan pääsemään mihinkään siedettävään yhteiseloon, jossa ei kiljuta, poukkoilla, kitistä tai ulista samalla kun ravataan huoneesta toiseen kuin tiikeri häkissä.
Arvaatte varmaan, että täällä ollaan paineltu koiran kehoa, väännelty ja käännelty kinttuja, niskaa sekä päätä, tutkittu korvia ja silmiä sekä suuta, tyhjennelty anaaleja, tutkittu tassuja jne. jotta mahdolliset kivut eivät olisi syynä tähän pinnaa kiristävään käytökseen. Ollaan tutkittu liikkeitä ja fysiikkaa kaikin puolin ja ulostamista sekä virtsaamista. Vaan mikään ei tunnu olevan fyysisesti vialla.
Vika on siellä korvien välissä.
En voi sanoa, etteikö Luca koko ikänsä olisi ollut herkästi stressaantuva ja erittäin heikkohermoinen koira ja samalla hyvin itsepäinen mutta nyt alkaa todella asiat olemaan sillä mallilla, että jotain pitää saada muuttumaan sillä tätä on kyllä kovin vaikeata enää kestää. En mielellään alkaisi koiralle syöttämään rauhoittavia lääkkeitä mutta en oikein kohta tiedä mitä muita vaihtoehtoja tässä voi harkita. Kun ei normaalit keinot kertakaikkiaan tehoa tuohon koiraan.
Aikoinaan tottelevaisuusharrastuksenkin jätimme sikseen koska huomasin, että Lucan psyyke ei kestänyt niitä harjoituksia ollenkaan ja siitä tuli vain sellaista koiran rauhoitteluharjoittelua mistä ei ollut mitään hyötyä loppupeleissä koska Lucaan oli vaikeata saada mitään kontaktia sen jälkeen. Samalla tavalla kävi kun yritin Lucan ollessa vielä pentu harjoitella vetämättömyyttä aina pysähtymällä heti kun remmi kiristyi. Se oli Lucan mielestä kovin pelottavaa ja se alkoi vinkumaan ja pälyilemään ympärilleen kuvitellut uhkakuvat mielessään eikä siihen kertakaikkiaan saanut mitään kontaktia sen ollessa niin hermona. En siis ole tähän päivään mennessä saanut Lucaa kävelemään remmissä nätisti, joskaan se ei sentään itseensä piippuun vedä.
Toisaalta Luca on kyllä ihana iltaisin kun se kömpii sänkyyn ihan ihoon kiinni niin lähelle kuin se vain pääsee. On myös kiva katsella sitä energiaa ja elämänriemua mitä sillä on kun se pääsee metsässä juoksemaan vapaana. Vaan kun olen sen sänkyyn tulemisenkin nyt joutunut siltä eväämään ihan siksi, että olen sitkeästi yrittänyt saada tähän sen vaativaan käytökseen jotain tolkkua. Eipä tässä olla yhtään edistytty mihinkään suuntaan ja suoraan sanottuna minulle tuottaa suurta henkistä tuskaa jos en voi koiriani helliä. Siis kumpaakin.
Kovin siis on pattitilanne täällä kotona ja niin ikävä kuin se onkin tunnustaa niin koen kuinka omat stressikierrokseni nousevat jo kun alan lähestyä kotiovea kun tiedän mitä siellä taas odottaa.
Taidetaanpa kumpikin tarvita jotain rauhoittavaa nyt Lucan kanssa.

Onneksi minulla on tämä sanallinen purkautumiskeinoni. Jo se kun voi kirjoittaa nämä asiat blogiin saa aikaiseksi sen, että mieli tuntuu rauhallisemmalta jonka lisäksi onneksi ulkoilujen jälkeen kotonakin sentään vallitsee rauha. Kuten nytkin.

Ei tässä kaiketi auta muu kuin yrittää vaan taplata eteenpäin päivä kerrallaan ja toivoa, että jokin ratkaisu syntyisi tähän hommaan. Heikkohermoisen koiran, jolta puuttu myös tyystin edes minimaalinen kärsivällisyys, kanssa eläminen ei ole helppoa.

Vaan jotta tämä kirjoitus ei olisi pelkkä pitkä itkuvirsi, niin laitetaanpa niitä kuvia tänne tilanteista joihin ei liity sitä hermojen raastamista.


























Tämä viimeinen kuva olkoon todistuksena sille, että sentään rauhallistakin täällä kotona on ajoittain.

Kuten kuvista huomaa on Luca myös läpikäynyt muodonmuutoksen, sillä turkkinsa oli jo aivan liian tuuhea ja paksu. Aika homma olikin se saada lyhennettyä sillä kone ei jaksanut paksun turkin läpi leikata alkuun ollenkaan. Oli siis ensin karkeasti saksittava turkki ja sen jälkeen vasta ajeltava koneella. Loppusilaukset oli toki taas tehtävä saksilla. En jaksanut vaihtaa kampaa pään kohdalla, joten sekin tuli nyt tuollaisen epälagottomaisen litteäksi, eli saman pituiseksi kuin muutkin kehon osat.
Tämän Luca sitten kestikin ihmeen hyvin. Toki vähän vinguskeli välillä harmiansa kun joutui olemaan käskyn alla mutta ei yhtään yrittänyt poukkoilla eikä poistua paikalta. Nämä hoitoasiat kun eivät ole koskaan olleet mitään suosikkeja Lucan mielestä.

Kaiken tämän jälkeen Ljuba vaikuttaa ihan kerrassaan enkelimäiseltä siitäkin huolimatta, että sillä on tapana häippästä metsässä omille poluilleen. Lucan puolustukseksi sanottakoon, että se ei kovinkaan usein enää tätä temppua tee. Kaikki muuta asiat sitten sujuu Ljuban kanssa kuin leikiten.

Pinkit kuninkaalliset kekkerit ystävyyden kunniaksi

Kuullostaako kummalliselta? No minäpä selitän.

Eilen iltapäivällä olimme saaneet kutsun tuonne naapurustoon ystäväni Puudelitädin ja hänen ylhäisyyksiensä luokse viettämään sekä ystävänpäivää että kuningatar Olgan tulevia 15-vuotis syntymäpäiviä. Niin ja tietenkin siellä hovia pitää myös jo murkkuikään ehtinyt Säde prinsessakin.

Kyllä vaan. Nämä ovat ihan oikeita kuninkaallisia. Siis koiramaailmaperspektiivistä katsottuna.

Onhan minullakin kuninkaallinen täällä kotona, joskin olen syvästi alkanut epäilemään, että jossakin kohtaa rahvas on lisännyt panoksensa peliin hänen kohdallansa sillä kuningatarmainen käytös on alkanut pahemman kerran rapisemaan pois. Voipi olla, että hovinarrini vaikutus on ollut epäsuotuisa rouva kuningattaren imagolle.

Mukana oli myös rakas ystäväni seuraavasta rapusta. Kyseessä on siis jälleen yksi kuninkaallista hovia palveleva naisihminen. Toisin sanoen prinsessa Nellin hovineiti Ruut. Nellille on tuo titteli itseoikeutetusti suotu siksi, että verrattuna hurmurisiskoonsa Vilmaan, joka on sellainen hyvä jätkä, hän suorastaan hehkuu hienostunutta herkkyyttä kuten prinsessa Ruusunen konsanaan.
Kovin oli siis kuninkaallista meininkiä.

No miksi sitten pinkit juhlat? No paitsi, että pinkki on juuri prinsessojen väri, niin katsokaa nyt vaan juhlista otettuja kuvia niin ymmärrätte yhtälön.


Tässäpä on itse kuningatar Olga pinkki ruusuke päässään ja hänen taustallaan näkyy pinkki unelma, eli prinsessavuode.
Olga käskee kuvassa palvelijaansa Puudelitätiä kiirehtimään tarjoilun kanssa.


Tässä ovat molemmat kuninkaalliset yhteiskuvassa ja polvillaan nöyrästi heidän palvelijansa Puudelitäti asiaankuuluvasti pinkkiin sonnustautuneena. Murkkuikäisen neitokaisen röyhkeydellään Säde neiti on ominut Olgan Ruutilta saaman söpön synttärilahjan itselleen. Kylläpä tuo majava läpsyhäntä iltapäivän mittaan kyytiä saikin.


Itse päädyin viemään Olgalle arvoisensa kakun, jonka olin tehnyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti sopivaksi kuninkaallisen herkälle ruuansulatukselle. Mahtaisiko kakku maistua ah niin nirsolle pikku prinsessallekin? Ainakin Olga rouva tiesi siltä istumalta kun jalkani sain oven sisäpuolelle kenelle kakku oli tarkoitettu ja jakelikin minulle merkitseviä katseita pitkin iltapäivää kun oma palvelijansa ei riittävän nopeasti kattanut kuninkaallista pöytää esille.


Ensin mentiin kuitenkin Säde neidin kanssa pihalle tupakan mittaiselle ruokahalun keräämistauolle.


Sitten otettiin pieni prinsessamainen keikistelytuokio, jotta vierailijoiden huomio ei liian pitkäksi ajaksi kiinnittyisi pelkästään Olga rouvan arvokkaaseen persoonaan.


Vihdoinkin palvelusneiti sai aikaiseksi kattaa kuninkaalliset piknikit esille ja herkuttelu saattoi alkaa. Tovin oli jo Olga rouva ehtinyt harmitella, ettei kunnon palvelusväkeä enää nykyään tahdo mistään löytyä.
Hieman epäilevästi myös Säde prinsessa tutustuu tarjoiluun.


Hetken päästä nirso pikku prinsessa päätti, että tämä kuninkaallinen kakku oli kuitenkin riittävän ylellinen hänenkin hienostuneelle makuaistille ja niinpä kakusta alkoi koristeet kuoriutumaan mustakutrien hentoihin leukoihin heti alkajaisiksi.


Vielä hetken päästä pinkkipukeinen Puudelitäti hienonsi siivun kakkua ja syötteli sitä ylhäisyyksillensä vuoronperään, sillä Olga rouvan mielestä se ei ollut ollenkaan sopivaa, että herkut vietiin pois nenän alta liian aikaisin.


Vasta kuninkaallisen tarjoilun päätyttyä saivat vierailijat ja palvelusneiti armollisesti asettua omaan herkkupöytäänsä nauttimaan herkullista ja pinkkiä sydänkakkua ...


... kauniiden pinkkien tulppaanien ...


... sekä pehmeän pinkin valon hehkussa.

Tietenkin asiakseen katsoi prinsessa Säde, pinkeissä korvasuojuksissaan,

... istua pöydässä mukana seuraamassa, että vierailijat käyttäytyivät kuten arvokkailla kuninkaallisilla kutsuilla kuuluukin käyttäytyä.

Esitänkin siis nöyrimmät kiitokseni Kuningattarelle, Prinsessalle ja heidän Palvelijalleen siitä, että meidät Ruutin kanssa kelpuutettiin näihin hienostuneisiin ja miellyttäviin juhliin mukaan.

Noh Ruutin toki ymmärrän, sillä onhan hän osa aidon prinsessan hovia mutta että minäkin...

Vaan jospa ei ole Olga rouvan jo jokseenkin huonokuuloisiin korviin kantautunut epäilys, siitä että Ljuba ehkei sittenkään ole ihan puhdasta kuninkaallista verta.

PS. Älkää tekään, rakkaat lukijamme, asiaa paljastako.

Hyvää ystävänpäivää vaan itsekullekin

Ystävän tunnistaa aina...vai tunnistaako?

Koira on ihmisen paras ystävä. Niinhän sanotaan. Vaan lehtien sivut ovat pullollaan eläinrääkkäystapauksia.
Miksi me ihmiset emme voi tunnistaa ystävää? Sillä kukapa jättäisi ystävänsä vailla vettä kuraiseen tarhaan kuukaudesta toiseen ja syöttäisi tälle pilaantuneita teurasjätteitä niin, että tämä ripuloisi ja pikkuhiljaa riutuisi sellaiseen kuntoon, että kuula kalloon on ainoa mahdollisuus lievennykseen.
Mitenkähän viranomaiset katsoisivat asiaa jos kyseessä olisi tällä tavalla pidetty ihmisryhmä jossakin? Kävisikö sanomassa vaan: "So so. Nyt pitää näitten ihmisten oloja kyllä parannella ja vettä pitää niillä olla juotavanaan sekä niiden määrää vähentää." Kuukausienko päästä käytäisiin tarkistamassa onko huomautuksesta otettu vaari ja sitten ammuttaisi pahimmassa kunnossa olevat yksilöt ja annettaisiin muutaman vuoden ihmispitokielto ja ehdollista vankeutta?

Viittaan nyt Ylöjärveläisen kennelinpitäjän tapaukseen

Koskahan se aika tulee kun eläinten oikeuksista aletaan tässä maassa toden teolla huolehtimaan?
Räikeän eriarvoisia ovat koirat Suomessa mutta pitää varmasti iloita siitä, että suurin osa kai lienee kuitenkin rakastettuja ja hyvin hoidettuja sekä onnellisia lemmikkejä.

Jätän teidät elämäänsä tyytyväisten koirien kuvien kera odottelemaan tulevaa ystävänpäivää.



















Niin jotta...


... tai ainakin pitäisi tunnistaa!

Vierailevana tähtenä tällä kertaa oli Romeo snautseripoika, alias Romppelsson.