Viimeiset jäähyväiset Lucalle

Juuri nyt antaisin mitä vaan saadakseni tuntea tuon pörröisen olennon, minun oman pikku Nelleron, lämpimän kehon vierelläni sängyssä. Käpertyneenä tiukasti kainalooni. On kuin tämä tarve olisi fyysinen kipu. Mutta tyhjää vaan käteni hamuaa.

Tänään hain Lucan tuhkauurnan kotiin. Se oli raskas reissu. Koko ensi päivien kipu ja tuska tuli tulvien päälleni kuin hyökyaalto. Teinkö oikein aatellessani, että Lucan pitää päästä rauhaan? Pääni on räjähtämispisteessä. Koskaan en kyennyt kuvittelemaan kuinka suuren tyhjyyden Luca jättäisi jälkeensä. Luca oli vaativa mutta samalla suuri persoona. Luca otti ison tilan. Nyt se tila ammottaa tyhjyyttään. Vaikka välillä tuntui, että lamaannus helpottaa niin nyt se kolahti päälle kuin rautakahle uudestaan.

Niin paljon asioita yhdessä koettiin. Hyviä ja vähemmän hyviä käänteitä. Nämä vuodet Lucan kanssa ovat kulkeneet koko päivän kuin filminauha päässäni.

Ljuba on niin itsenäinen. Ei hakeudu kainaloon samalla tavalla. Se on pyydettävä sinne. Muuten Ljuba kyllä pysyttelee tiukasti lähistöllä ulkoillessamme (yhtä episoodia lukuunottamatta). Ihan kuin se ei uskaltaisi jättää minua näköpiiristä. Vai onko sekin masentunut? Toivottavasti ei.


Hetken aikaa pidän uurnaa kotona ja kuljen mielessäni muistojen polkuja


Viimeiset jäähyväiset rakkaalleni

Till Lucas minne

Hän on poissa! He is gone!

Nellero on siirtynyt ajasta ikuisuuteen tänään. Sanon nellero, koska se ainoa oikea nellero oli oikeasti Luca, joka sai tämän lisänimen pieneltä 3 vuotiaalta pojalta.

Tänään siis Espoon Eläinsairaalassa klo 18 maissa pitkän konsultaation jälkeen eläinlääkärin kanssa Luca nukkui pois sylissäni.

Tähän on lukemattomia syitä, jotka vain ihan lähimmät ihmiseni tietävät. En kuitenkaan jaksa alkaa niitä nyt tässä blogissa selvittelemään sillä olen aivan rikki sisältäni. Ehkä vielä jonain päivänä jaksan kirjoittaa tänne Lucan koko tarinan. Tällä hetkellä en kuitenkaan aio vähään aikaan tätä blogia päivittää.

Ljuba toki on edelleen minulla ja toivottavasti tulee olemaan vielä pitkään mutta hänen kuviaan saataan julkaista luontoblogissani tästä edes.

Nyt aion surra suruni loppuun ja keskittyä Ljubaan ja opintoihini. Vaikka toki suru tulee sykäyksittäin - ainakin minulla. Niin ja itsesyytökset ja riittämättömyyden sekä tyhjyyden tunteet.

Aion vain nyt todeta, että Luca oli oikeasti liian herkkä tähän maailmaan ja toivon koko sydämeni pohjasta, että koirillekin taivas on olemassa missä hän voisi olla yhdessä aiemmin pois menneitten sisarustensa kanssa rauhallisin mielin.

En puhu tähdistä enkä sateenkaarisilloista mitään. Se tuntuu jotenkin liian banaalilta tässä kohtaa. Sellainen ihan oikea taivas jollainen meille ihmisillekin on luvattu. Sellaiseen paikkaan toivon Lucan hengen menneen.

Lucasta jäi jäljelle muutama vielä julkaisematon kuva, joten tulkoon ne nyt tänne laitettua.


Kepit olivat Lucan suosikkeja ...


ja kaikenlainen luonnon ihmettely.


Lucan näki usein tähystelemässä jonnekin viime aikoina, ...


kuten tässäkin.


Ulkoillessa ei juurikaan mennyt lenkkiäkään, ettei jotain mukavaa suuhunpantavaa olisi löytynyt.


Vesileikit ne oli sitten niitä ihan parhaita juttuja.


Luca ei useinkaan välittänyt uimisesta mutta kahlaamisesta sitäkin enemmän ...


ja useimmiten sinne matalaan veteen piti käydä makuulle hetkeksi.
Tämä onkin viimeinen Lucasta otettu kuva.

Luca lähti tuhkattavaksi ja tulen sen uurnan sitten luultavasti hautamaan sinne mökille jos kykenen. Tällä hetkellä ei ajatukset kulje kovinkaan selkeästi.

Onnellista matkaa sinulle rakas pieni ongelmakimppuni. Toivottavasti sinä saat elää ikuisesti siellä jossakin ja toivottavasti mieleesi on astunut sellainen rauha, jota siellä ei koskaan eläessäsi juurikaan ollut. Kaikesta huolimatta olit minulle niin äärettömän rakas ja toivon, että olisin kyennyt parempaan. Olisin niin halunnut kyetä suojelemaan sinua siltä stressaavalta maailmalta joka mielessäsi asui. En vaan osannut.

Anna minulle anteeksi vaikka en ole sitä ansainnutkaan. Enempää en osaa nyt sanoa kuin sayonara rakas käkkäräpääni.

Juuri nyt tuntuu kuin jokin iso musta paino olisi päälläni enkä näe sen alta mitään ja se painaa. Se on niin äärettömän raskas. Tunnen kuinka se haluaa murskata minut.

Rakas rakas pienokaiseni. Kunpa olisin osannut enemmän, jaksanut enemmän, tietänyt enemmän. Kunpa olisi minulla ollut työkalut millä tehdä ruumiisi ja mielesi terveiksi. Vaan minulla ei ollut niitä. Niinkuin minä vuosia uskottelin että kykenen siihen mutta en kuitenkaan kyennyt.

Anna minulle anteeksi riittämättömyyteni. Ehkä jonain päivänä voin antaa itsellenikin anteeksi. Nyt en vielä voi.

Luca slept away in my lap today at approx. 1800 hours. May his soul rest in peace.

Mökkeilyä

Mikä voisi kahden karvaisen kaveruksen mielestä ollakkaan kivempaa kuin mökkeily. Ulkona saa olla vaikka koko päivän vaikka muuten ei niin lenkille lähdetäkkään kuin kerran päivässä. Tosin Lucalle on tullut jokavuotinen kärpäskammo, joten ei se ulkoilu päiväsaikaan aina niin kivaa olekaan. Lenkillä sitä ei niinkään huomaa kun yleisellä rannallakin on aina niitä kalanperkuita kasapäin ja nehän ne onkin herkkua. Kallioilla sitten on paljon muuta tutkittavaa niin ei kärpäset niin ole ekana mielessä. Mökin piha sitten tuntuu sitäkin pahemmalta kun joka puolella surisee. Vaan Ljubaa se ei haittaa. Makoilee milloin milläkin aurinkoisella ruohomättäällä selällään ja nauttii, jos ei tietty ole myyränkolokaivuuhommissa aidan ulkopuolella. Romeokin liittyi joukkoon viimeisenä päivänä.

Huolenaiheena onkin nyt se, paitsi että Luca edelleenkin keksii vaikka mitä temppuja mamsinsa hermojen menetykseksi, kuten kaikkien naapureiden yletöntä haukkumista täysin kuurona kaikille kehotuksille ja käskyille tai illalla katoamista omille teilleen heti kun ovi vähänkin raottuu niin olen huomannut sillä yhä uusia ihonalaisia patteja vähän joka puolella. Niitä tuntuu tulevan kuin sieniä sateella. Parista on aikoinaan otettu ohutneulanäytteet ja ne olivat sen mukaan rasvapatteja. Nyt en oikein tahdo enää mennä näitä uusia patteja tutkituttamaankaan kun niitä on niin paljon, ettei niiden poiseleikkaaminen voi tulla edes kyseeseen. Yksi tuntuu olevan aika syvällä olkalihaksessakin ja toinen kaulassa. Aikas pattinen kaveri ja takapää vaivaa taas kun Luca ei sieltä vedestä poissa voi pysyä. Siis lähinnä märkänä vaivaa. Anaalit tyhjensin eikä ne edes mitenkään täynnä olleetkaan joten en kyllä voi ymmärtää mikä siellä persuuksissa aina vaan vaivaa. Onhan tämä sellainen yliherkkä tyyppi kylläkin aina ollut.
Mutta siis muuten kaveri on ihan yhtä elinvoimainen kuin aina. Luca vaan on Luca. Suuri mysteerio ja ainainen päänvaiva.




Toki innokkuus veteen on sikäli hyvä asia, että Lucalla on tapana kulkea kaikkien mutaisimpien paikkojen läpi ja näin sen saa edes mökkipuhtaaksi ennen sisälle menemistä.


Maailma on vain täynnä ihmetystä pienelle koiralle


Kuvauksellinen levähdyspaikka


Rantavahti illansuussa


Olihan siellä vahdittavaakin. Joutsenet tehneet pesän rantamme liepeille.


Isä joutsen tässä komeasti auringon laskun aikaan.


Joutsenten naapureina pesäntekopuuhissa olivat myös silkkiuikut


Toisaalta olkoot nuo linnut ihan rauhassa. Nehän eivät vaaku sorsien tapaan. Mitäpä sitä siivekkäistä naapureista kun ruohomatolla oli vaan niin mukava ottaa aurinkoa. Ljuba todellakin viihtyy auringossa ja saahan se siitä turkkiinsa sitä D-vitamiinia sitten. Kyllä sen turkki nyt kiiltääkin.


Tässä meidän kaveri Romeo, joka saapui taas pitkästä aikaa äitini hoiviin.

Kotona sitten ...


Jaahas! Missäs olitte ajatelleet mamsin nukkuvan?