Olimme taas Kopparnäsissa Kristan, Wilman ja Busterin kanssa. Ilma oli hieno ja maisemat tietty myös. Vaan aika alkuvaiheessa Luca katosi metsään. No en ollut huolissani. Yleensähän se ilmaantuu aika pian takaisin. Vaan eipä kuulunut poikaa. Aloinkiin lopulta huudella ja huhuilla mutta turhaan. Ljuba esitti pitkään oikein mallioppilasta. Aina kun kutsuin niin palasi takaisin eikä mennytkään kauas. Buster ei koskaan menekkään. Wilma sen sijaan tekeytyi näkymättömäksi tuon tuostakin mutta aina ilmaantui hollille tarkastamaan, että tallella oltiin.
Lucaa vaan ei kuulunut eikä näkynyt. Käännyimme jo takaisinpäin ja kävelimme pitkän matkaa lähemmäksi autoa. Nyt Ljubakin bongasi jotain mielenkiintoista siltä suunnalta mihin Luca oli kadonnut ja niinhän siinä kävi, että mallioppilaskäytös unohtui tyystin. Katosi siis Ljubakin metsän uumeniin.
Lopulta kävelimme pätkän jään yli pienelle saarelle jonne jäimme istuskelemaan ison kiven päälle. Jonkin aikaa oltuamme siellä kuuluikin jo Lucan kutsuhaukuntaa lähempänä autoa. Sain kuitenkin huudella useamman kerran ennenkuin Luca hyvin vaivalloisesti kahlaili kaislikon läpi luoksemme. Tuntui olevan lopen uupunut ja tassun syrjäänsä vähän nuoleskeli. Ei kuitenkaan näkynyt mitään verta lumessa missä se möyri, joten aattelin että lunta siellä vaan taas on kiinni tarttunut.
Ljuba loisti edelleen poissaolollaan.
Lähdimme sitten autolle kun ajattelin, että sinne se osaa kuitenkin mennä jos ei muuten jälkiämme löydä. Lucan kulku vaikutti vaivalloiselta ja ajattelin että hyvä jos se jaksaa raahautua autollekkaan. Vaan kovasti se edelleen yritti mennä juoksujalkaa eteenpäin.
Puolessa välissä matkaa se koukkasi metsän puolelle ja sinne se sitten katosikin. Taas.
Käveltiin autolle ja huhuiltiin mutta ei. Kumpaakaan koiristani ei näkynyt missään.
Lopulta päätin, että lähdemme pois autolla joksikin aikaa ja niinpä ajelimme muutaman kilometrin päähän Degerbyhyn. Kävimme ihanassa pikku kyläkaupassa pullakahveilla. Olo oli kuitenkin kuin tulisilla hiilillä.
Siispä heti kahvien jälkeen ajelimme takaisin vaan eipä koiria näkynyt edelleenkään. Nyt alkoi jo vähän hiki puskea otsaan.
Lähdin sitten takaisin päin rannalle ja Krista, jonka Jeepillä oltiin liikenteessä, jäi auton luokse passiin.
En ollut kovinkaan pitkälle ehtinyt kun Ljuba jo sukelsi metsästä luokseni kieli pitkällä. Muutaman sekunnin sisään Lucakin tuli juoksujalkaa samasta suunnasta polulle.
Näin sai sekin seikkailu lopulta onnellisen loppunsa joskin taitaa olla niin, että me ei käydä missään isommilla metsäalueilla nyt vähään aikaan. Sen verran aiheuttivat taas sydämen tykytyksiä mamsillensa nuo riiviöt. On vissiin niin luonnon väki nyt aktiivista, että houkutus on koirille liian suuri.
Kotona saatoin todeta, että kyllä Lucan tassussa oli nirhauma heti päkiän alla. Nyt sitten kuljetaan jalka siteessä ulkona ja kotonakin saa vahtia kuin haukka, ettei se lutkuttele sitä kohtaa koko aikaa. Tuntuu houkutus olevan liian suuri vaikka Cotivettiä haavan ympärille suihkaisinkin ja luulisi, että se jo pitäisi sen kielen poissa alueelta.
En vaan voi ymmärtää miten riistavietti voi olla sitä luokkaa, että umpiväsyneenä ja jalka rikki pitää kuitenkin sukellella paksussa lumihangessa hajujen perässä. Se ei mahdu tajuntaani.
No tässäpä hieman tuon muistorikkaan lenkkimme kuvasaastetta.
Krista ja mallioppilas Buster
Mallioppilas Ljuba
Vähänkö rupeaa keskityskyky jo herpaantumaan
Sulavaa on vinttikoiramainen liikehdintä
Vinttikoiraahan Busteristakin löytyy mutta on se silti jykevämpi rungoltaan.
Minä kuljen nyt tässä ladulla! Eikun minä! Minäpäs!
No kulje sitten yksin. Eihän tässä ole edes kovin syvää tämä lumi.
Siinä saaressa odotellessamme sai Kristan koirat lähesiriippuvaisuuskohtauksia
Näin herkkiä hetkiä pääsin todistamaan
Siinäpä kateellisena mietin, että miksei mun koirat pysyttele näin kiltisti hollilla.
