Paitsi, että rakas Luca lagottoni on vaihtanut isomman vaihteen päälle mitä tulee hänen harrastukseensa 'kuinka mamsin hermoja kiristellään' ei ole ihmeempiä tapahtunut.
Tämä uusin älyttömyysjakso esiintyy siten, että alkaa riipivä kitinä, marina ja ulina konsertti siltä istumalta kun palaudun töistä kotiin siihen asti kunnes ollaan ovesta ulkona monenlaisen kommervenkin jälkeen. Tähän sisältyy jäähyhuoneessa odottelua kunnes marinat loppuu, ovi auki ja marina jatkuu, uutta odottelua, ovi auki ja taas kiinni ensimmäisestä piipityksestä, useita kertoja kunnes vihdoinkin päästään niin pitkälle että voidaan kulkea ovesta ulos hiljaisuudessa. Vaan kun tätä on nyt vallinnut yli kuukauden, jolloin olen yrittänyt muutenkin esiintyä Lucaa kohtaan hyvin neutraalisti ja en ole antanut sille hirveästi ylimääräistä huomiota mutta sama marina on alkanut esiintymään myös silloinkin kun ollaan menossa ulos aamu- taikka iltalenkille niin en ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että tällä jäähyhuone- ja huomioimattomuusmetodilla tullaan pääsemään mihinkään siedettävään yhteiseloon, jossa ei kiljuta, poukkoilla, kitistä tai ulista samalla kun ravataan huoneesta toiseen kuin tiikeri häkissä.
Arvaatte varmaan, että täällä ollaan paineltu koiran kehoa, väännelty ja käännelty kinttuja, niskaa sekä päätä, tutkittu korvia ja silmiä sekä suuta, tyhjennelty anaaleja, tutkittu tassuja jne. jotta mahdolliset kivut eivät olisi syynä tähän pinnaa kiristävään käytökseen. Ollaan tutkittu liikkeitä ja fysiikkaa kaikin puolin ja ulostamista sekä virtsaamista. Vaan mikään ei tunnu olevan fyysisesti vialla.
Vika on siellä korvien välissä.
En voi sanoa, etteikö Luca koko ikänsä olisi ollut herkästi stressaantuva ja erittäin heikkohermoinen koira ja samalla hyvin itsepäinen mutta nyt alkaa todella asiat olemaan sillä mallilla, että jotain pitää saada muuttumaan sillä tätä on kyllä kovin vaikeata enää kestää. En mielellään alkaisi koiralle syöttämään rauhoittavia lääkkeitä mutta en oikein kohta tiedä mitä muita vaihtoehtoja tässä voi harkita. Kun ei normaalit keinot kertakaikkiaan tehoa tuohon koiraan.
Aikoinaan tottelevaisuusharrastuksenkin jätimme sikseen koska huomasin, että Lucan psyyke ei kestänyt niitä harjoituksia ollenkaan ja siitä tuli vain sellaista koiran rauhoitteluharjoittelua mistä ei ollut mitään hyötyä loppupeleissä koska Lucaan oli vaikeata saada mitään kontaktia sen jälkeen. Samalla tavalla kävi kun yritin Lucan ollessa vielä pentu harjoitella vetämättömyyttä aina pysähtymällä heti kun remmi kiristyi. Se oli Lucan mielestä kovin pelottavaa ja se alkoi vinkumaan ja pälyilemään ympärilleen kuvitellut uhkakuvat mielessään eikä siihen kertakaikkiaan saanut mitään kontaktia sen ollessa niin hermona. En siis ole tähän päivään mennessä saanut Lucaa kävelemään remmissä nätisti, joskaan se ei sentään itseensä piippuun vedä.
Toisaalta Luca on kyllä ihana iltaisin kun se kömpii sänkyyn ihan ihoon kiinni niin lähelle kuin se vain pääsee. On myös kiva katsella sitä energiaa ja elämänriemua mitä sillä on kun se pääsee metsässä juoksemaan vapaana. Vaan kun olen sen sänkyyn tulemisenkin nyt joutunut siltä eväämään ihan siksi, että olen sitkeästi yrittänyt saada tähän sen vaativaan käytökseen jotain tolkkua. Eipä tässä olla yhtään edistytty mihinkään suuntaan ja suoraan sanottuna minulle tuottaa suurta henkistä tuskaa jos en voi koiriani helliä. Siis kumpaakin.
Kovin siis on pattitilanne täällä kotona ja niin ikävä kuin se onkin tunnustaa niin koen kuinka omat stressikierrokseni nousevat jo kun alan lähestyä kotiovea kun tiedän mitä siellä taas odottaa.
Taidetaanpa kumpikin tarvita jotain rauhoittavaa nyt Lucan kanssa.
Onneksi minulla on tämä sanallinen purkautumiskeinoni. Jo se kun voi kirjoittaa nämä asiat blogiin saa aikaiseksi sen, että mieli tuntuu rauhallisemmalta jonka lisäksi onneksi ulkoilujen jälkeen kotonakin sentään vallitsee rauha. Kuten nytkin.
Ei tässä kaiketi auta muu kuin yrittää vaan taplata eteenpäin päivä kerrallaan ja toivoa, että jokin ratkaisu syntyisi tähän hommaan. Heikkohermoisen koiran, jolta puuttu myös tyystin edes minimaalinen kärsivällisyys, kanssa eläminen ei ole helppoa.
Vaan jotta tämä kirjoitus ei olisi pelkkä pitkä itkuvirsi, niin laitetaanpa niitä kuvia tänne tilanteista joihin ei liity sitä hermojen raastamista.
Tämä viimeinen kuva olkoon todistuksena sille, että sentään rauhallistakin täällä kotona on ajoittain.
Kuten kuvista huomaa on Luca myös läpikäynyt muodonmuutoksen, sillä turkkinsa oli jo aivan liian tuuhea ja paksu. Aika homma olikin se saada lyhennettyä sillä kone ei jaksanut paksun turkin läpi leikata alkuun ollenkaan. Oli siis ensin karkeasti saksittava turkki ja sen jälkeen vasta ajeltava koneella. Loppusilaukset oli toki taas tehtävä saksilla. En jaksanut vaihtaa kampaa pään kohdalla, joten sekin tuli nyt tuollaisen epälagottomaisen litteäksi, eli saman pituiseksi kuin muutkin kehon osat.
Tämän Luca sitten kestikin ihmeen hyvin. Toki vähän vinguskeli välillä harmiansa kun joutui olemaan käskyn alla mutta ei yhtään yrittänyt poukkoilla eikä poistua paikalta. Nämä hoitoasiat kun eivät ole koskaan olleet mitään suosikkeja Lucan mielestä.
Kaiken tämän jälkeen Ljuba vaikuttaa ihan kerrassaan enkelimäiseltä siitäkin huolimatta, että sillä on tapana häippästä metsässä omille poluilleen. Lucan puolustukseksi sanottakoon, että se ei kovinkaan usein enää tätä temppua tee. Kaikki muuta asiat sitten sujuu Ljuban kanssa kuin leikiten.
