Toisaalta miten kivaa olisi elää koiran yksinkertaista elämää missä hajut, liike ja maut sekä silkka elämänilosta juokseminen on se mikä elämästä tekee elämisen arvoisen. Sataa tai paistaa. Ihan sama. Kyetä innostumaan hetkessä leikistä tai metsään pääsystä niin, ettei tahdo nahoissaan pysyä. Innostua uusien temppujen opettelemisesta pelkällä nami- ja kehupalkalla ja olla siitä tyytyväinen. Nukkua pitkiä toveja pitkin päivää täysin rentona. Olla niin täpinöissään ja kaikki aistit viimeisen päälle pingottuneena kun ulos ja luontoon pääsee. Rakastaa perhettään ehdoitta ja olla joka päivä yhtä riemastunut omistajan palatessa töistä kotiin. Olla rakastettu ja saada kaikki tarpeensa täytettyä vain siksi, että on maailman paras koira.
Vaan olisiko oikeasti kivaa olla vaan jokin esine, jota ihminen muokkailee omien joskus hyvinkin kummallisten mieltymystensä näköiseksi?
Kärsiä hengenahdistuksesta kun on niin lättänä kuono, ettei kuulu kuin pihinää kurkusta joka hengenvedolla ja välillä vaan siksi pyörtyillä? Kärsiä nivelten vajavuudesta aiheutuvista kiputiloista kun pitää olla niin vääntynyt luusto ihan siksi, että joku ihmisryhmä sattuu sellaisesta tykkäämään? Omistaa niin pitkä selkä ja jalantyngät että kaikenlaista kiipeilyä pitää varoa, ettei selkä mene rikki siksi kun porukka tykkää tällaisesta? Omistaa niin muhkea turkki että liikkuminen on hankalaa kun se on sellainen muotikärpänen ja ajan henkeä on seurattava? Olla monta kertaa ihan liian pienirunkoinen siihen nahkamäärään mitä päällään kantaa kun se sattuu eräitä miellyttämään vaikka on jatkuvia iho-ongelmiakin? Olla selkävikainen ihan rotumääritelmältään ja joutua automaattisesti piikille jos sattuu terveselkäinen olemaan, elikkä selän kummallinen karvajuova puuttuu? Kärsiä epilepsiasta, aineenvaihduntahäiriöistä, rakennevioista, allergioista, autoimmuunisairauksista, synnynnäisistä sydänvioista, silmäsairauksista, heikkohermoisuudesta siksi, että rotumääritelmää pitää noudattaa ja täten käytetään omasta porukasta lisääntymiseen vain niitä, jotka nämä ulkoiset kriteerit täyttävät? Olisiko kivaa elää tuskissa kun takaraivo on niin lättänä ettei sinne mahdu edes aivot?
Yleensäkin miltä tuntuisi olla koira ja joutua toimimaan pentukoneena siksi, että se on jollekin kannattavaa kauppaa? Elää elämänsä pienessä häkissä paitsi silloin kun joutuu puunattavaksi ja kävelemään ringissä pitkin kehää ja joku ventovieras käy kopeloimassa ja arvioimassa omaa olemusta?
Olisiko hienoa syntyä sukusiitoksen tuloksena ja omata niin köyhä geeniperimä, että kaikki infektiosairaudet pääsevät rellestämään omassa kehossa vapaasti?
Olisiko kivaa istua kytkettynä ketjuun päivästä toiseen vailla seuraa ja pelkkiä jäteruokia syöden kaikilla ilmoilla?
Olisiko kivaa joutua kadulle perheensä luota vain siksi, että ei enää ole ihan nuori ja olla ilkeämielisten ihmisten armoilla roskiksia tonkien elantonsa eteen?
Jos elämäni koirana olisi ensimmäisen kappaleen kaltainen enkä kantaisi painolastina kaikenlaisia perinnöllisiä vikoja olisi vastaukseni KYLLÄ.
Vaan vastaukseni on pakko olla EI, sillä koirabisnes on niin julmaa, välinpitämätöntä ja omaa etua tavoittelevaa peliä nykyään, että ei todellakaan ole hyvä olla koira tämän päivän maailmassa.
Eikä kylläkään mikään muukaan ihmisen jalostusvimman ja tehotuotantoahneuden kohteeksi joutunut elävä olento.
Mutta uskallan toivoa, että painolastistaan huolimatta minun koirani saavat elää koiranarvoista elämää ja olla onnellisia siihen asti kun se on mahdollista ilman tuskia. Toivon myös, että kun se päivä tulee eteen jolloin näin ei enää ole osaan tehdä oikean ratkaisun asiassa siitäkin huolimatta, että se kipu on yksi pahimmista sisäisistä tuskista kun rakkaan karvaisen kanssakulkijansa joutuu lopullisesti hyvästelemään. Sekään asia kun ei ole aina mikään yksioikoinen pulma. On niin pakko punnita plussia ja miinuksia koiran jokapäiväisestä elämästä.
TV:stä tullut ohjelma 'sairaaksi jalostettu' (http://ohjelmat.yle.fi/ykkosdokumentti/sairaaksi_jalostettu ) sai taas miettimään ja punnitsemaan uudestaan omat arvonsa koirarakkaana ihmisenä.
Olen jo oikeastaan aiemmin sanoutunut irti koiranjalostusmaailmasta vaikka minulla tuo rotukoira onkin. En kuulu lagottokerhoon enkä kennelliittoon. Sen sijaan kuulun Pelastakaa Koira yhdistykseen.
Tuskin toista kuitenkaan minulle tulee. Rotukoiraa siis.
Tähän toki vaikuttaa sellainenkin periaatteellinen näkemys, etten halua olla osallisena uusien koirien varta vasten teettämiseen maailmassa, jossa kaduilla asustelee yksin ja hylättyinä tuhansia ja taas tuhansia kodittomia koiria.
Tälläkin reviirillä seikkailee yksi entinen koditon ja nykyinen 'maailman paras' koira.
Toki on pakko myöntää, että en ole ihan mieltymysvapaa itsekään koirien ulkoisen olemuksen suhteen. Keskikokoiset, luppakorvaiset ja pörröiset ovat kyllä sydäntä lähinnä ja toki monet rotukoirat ovat erinomaisen suloisia olentoja, kuten tänään tapaamamme 'luomu' villakoirakin. Oli vaan niin luonnonmukaisen näköinen, että ihan sydän ilakoi. Juuri tämän näköisenä ovat villakoiratkin parhaimmillaan.
Ymmärtäähän tuon ihastumiseni kun katsoo omaa linssiludettani, joka kuvaan änkesi mukaan.
Vaan kylläpä seropini yhtä lailla vastaa ihannettani myös ulkoisesti, joten sekään kriteeri ei omalta kohdaltani painotu yksinomaan jonkun rotumääritelmän luomaan pikkutarkkaan ja kapeaan kenttään.
Rotukoira ja rescue kiittää ja kuittaa...
